SARKS 25 vuotta | Botta 6.10.2007

Pirjo Uino – Juhlapuhe


Kalliit kunniajäsenet, arvoisat arkeologit!

Kuten kaikki hyvin tiedämme – näinhän professori Ella Kivikoskikin tapasi aloittaa luentonsa – kaunokirjallisuuden lukeminen sivistää ja virkistää sielua, avartaa maailmankuvaa ja tarjoaa elämyksiä, tietoakin. Romaanit antavat toisinaan myös mielikuvia ammatista, joka oli vuonna 2004 Suomen kuvalehden (18/2004) teettämän ammattien arvostusta koskevan kyselyn mukaan tilalla 115 – 380:stä ammatista, samalla viivalla tuotantopäällikön ja rakennusmiehen kanssa. Ehkä hiukan lohduttaa, että geologi oli vasta sijalla 156 – ja kansanedustaja peräti sijalla 266.

Kotimainen kirjallisuus on saanut harvakseltaan virikkeitä arkeologiasta. Mieleen tulee Kaari Utrion rämäkkä Ruusulaakso 1980-luvulta. Siinä arkeologipoika on kirjan ehdoton hyvis – ainoa pehmeitä arvoja edustava ja moraalinen hahmo arveluttavaa elämää viettävien juppi-pahisten rinnalla. 1990-luvulla Anja Kaurasen Arabian Laurissa kuvataan Vanhankaupungin kaivauksia. 2000-luvulle sijoittuu viime vuoden bestseller, Anna-Leena Härkösen "Juhannusvieras", naisnäkökulmaa sekin. Päähenkilö Tuija, nuori nainen, on tympääntynyt sisustussuunnittelijan työhönsä ja kipuilee muutenkin:

Olin paennut kankkusta Nannan työpaikalle. Istuimme yliopiston arkeologian laitoksen kellarikerroksessa. Nanna puhdisti löytöjä. Minä join keltaista Fenixiä, jonka kuvittelin parantavan kaiken. Nanna pesi kivensirpaleet varovasti hammasharjalla juoksevan veden alla ja kuivasi ne astiapyyhkeeseen. Sen jälkeen hän asetti jokaisen sirpaleen pieneen pahvirasiaan, joita kutsuttiin "terapialaatikoiksi". Niitten käsittely tuntui kuulemma niin mukavalta, että se kävi terapiasta. Erittäin halpa hoitomuoto. (Yksityiskohtainen puhdistustyön kuvaus jatkuu).

Entäs sitten arkeologit itse? Millaisina he näyttäytyvät?

Nanna oli poikamainen. Litteä ja kulmikas kuin kalapuikko, myös luonteeltaan. Mutta vanha ystävä saa olla mitä tahansa, heiltä sietää aina enemmän. Hörppäsin kahvia ja aloin raaputtaa hammasharjalla multaa ruostuneen naulan ympäriltä. Naula ei vaikuttanut kovin vanhalta. Löytöpaikka: Hanko. – Eksä vois etsiä mulle jonkun virkeen arkeologianopiskelijan? minä kysyin.
– Ne ei ole virkeitä. Eikä ne puhu mitään.
– Mä en jaksa enää mun työtä, minä sanoin. – Vittumaista toteuttaa kaiken maailman suhareitten visioita. Mä haluan tehdä samaa ku sä.
– Joo. Tähän hommaan sä olet aivan liian mukavuudenhaluinen.
Siitä olin kyllä samaa mieltä. Arkeologin elämä: kököttää kuraisissa kuopissa tuntikausia satoi tai paistoi. Mitään ei tapahdu. Seurana pelkkiä kateellisia niuhoja ja kusipäitä. Nyt liioittelin. Sanotaan että arkeologit ovat hieman vaikeita, sikäli kun minä olen heitä nähnyt.

Kun SARKSia oltiin perustamassa, perustavan kokouksen kutsun sai jakelussa olleet 52 ilmeisesti "hieman vaikeaa" henkilöä, jotka olivat halunneet tehdä arkeologin hommia, suorittaneet oppiaineessa laudaturin ja jääneetkin alalle tai ainakin sen liepeille. Viiden vuoden takaisten vuosijuhlien jälkeen uusia jäseniä on kertynyt noin 50 (siis noin 10 jäsentä per vuosi), ja tällä hetkellä jäsenmäärä on jo reilusti ylittänyt 200:n rajan.

Äskettäin valmistuneet ja graduvaihettaan lopettelevat arkeologian opiskelijat ovat syntyneet 1980-luvun alussa, moni todennäköisesti juuri seuran perustamisvuonna. Järjestömme on siis yhden sukupolven ikäinen nuori aikuinen. Arkeologiyhteisömme ketju yltää sitä vastoin 1800-luvun jälkipuoliskolle, viiden sukupolven taakse. Siinä on jo historian siipien suhinaa, kiinnostavia kulttuurikerroksia – kaivaa, tonkia, mönkiä, kuopia, rapsuttaa, pöyhiä, möyriä, myöriä – miten vain tuo tuntemamme kesätoimittaja haluaa asian ilmaista.

Mutta että olisimme erityisen "kateellisia niuhoja tai kusipäitä", sen enempää kuin sisustussuunnittelijat tai arvon kirjailijatkaan, en suostu kyllä allekirjoittamaan. Sanoisin, että ainakin arkeologien omassa keskuudessa on yleisesti ottaen varsin mukava ilmapiiri, olipa ansiotyö elinkautinen virka- tai pätkätyö. Meillä on ihan oikeasti kivaa! Ainakin huvitumme usein samoista asioista, ja huumorihan se on – jos mikä – yhteisöllinen ja yhdistävä tekijä. Kerro mille naurat, kerron millainen olet. Huumori on myös "arkeologien heimon" verraton identiteettitekijä.

Jouko Voionmaan kenttämuistiinpanojen kansilehti vuodelta 1946. Museovirasto, Arkeologian osaston arkisto.

Kuva: Jouko Voionmaan kenttämuistiinpanojen (1946) kansilehti. Museovirasto, Arkeologian osaston arkisto.

Suomen arkeologisen yhteisön piirissä elää sen henkilöistä kertova runsas kasku- ja tarinaperinne. Kunniajäsenemme Matti Huurre on ansiokkaasti koonnut oman ammattialamme anekdootteja ja toimittanut niitä kirjalliseen muotoon. Takavuosina niitä julkaistiin silloin tällöin Muinaistutkija-lehdessäkin, mutta käsittääkseni Matti kyllästyi siihen, kun jokaisen julkaistun kaskun jälkeen joku tuli sanomaan: "Ei se niin ollut..." ja alkoi kertoa omaa versiotaan... Aika tylsältä tuntui lähteä oikaisemaan hyviä juttuja. Muutama kasku valikoitui pari vuotta sitten myös Tiede-lehteen.

Vanhemmista, nyt jo keskuudestamme poistuneista arkeologeista kertovia kaskuja ja anekdootteja on vielä erittäin paljon muistissa. Tällainen suullinen perimätieto hapertuu kuitenkin valitettavan nopeasti ja saattaa ajan mittaan kadotakin.

Vanhin tarinakerrostuma liittyy jo 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä toimineisiin Suomen arkeologisen tutkimuksen ja muinaismuistohallinnon edesmenneisiin uranuurtajiin. Jutuissa esiintyvät Hjalmar Appelgren-Kivalo, Theodor Schvindt, Alfred Hackman, A. M. Tallgren, Sakari Pälsi ja Aarne Äyräpää. Nämä kaskut ovat enimmäkseen suullista perimätietoa, jonka ensimmäiset haltijat eivät ole enää elossa.

Hjalmar Appelgrenin piirros.

Kuva: Hjalmar Appelgrenin piirros sisarelleen Emilialle 23.9.1885 lähettämästä kirjeestä. Appelgren kirjoittaa, miten hän Paimiossa Kalevan kylässä tuloksettomalla virkamatkallaan joutui kulkemaan "sateessa sikojen pilkan seuraamana. Tiet olivat litimärkiä, minkä vuoksi matka ylös savista mäkeä muistutti prinsessan matkaa lasivuorta ylös. Sellaisen matkan voi helpommin esittää kuvalla kuin sanoin. Milloinkahan sivistys tulee kohoamaan niin korkealle, että Kalevan kylän talonpojat ymmärtävät opettaa sioille suurempaa kunnioitusta muinaistutkimusta kohtaan?" Kuva on julkaistu Pekka Rönkön teoksessa "Maisemamaalari Emilia Appelgren (1840-1935)" (2001, s. 288). Kirjeen kopion Appelgren-Kivalon tyttärentytär rouva Kaarina Virtanen on ystävällisesti luovuttanut Museovirastolle.

Toinen kaskukerrostuma liittyy 1950–1980-luvuilla vaikuttaneisiin arkeologeihin, joista monet ovat niin ikään siirtyneet rajan tuolle puolen. Heidän joukossaan ovat mm. kolme Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen sodanjälkeistä professoria: Ella Kivikoski, C. F. Meinander (Meius) ja Ari Siiriäinen. Aivan oman lukunsa muodostavat Anna-Liisa Hirviluodon legendaariset sattumukset. Keskuudessamme on joukko näihin henkilöihin tiiviissä yhteydessä olleita tiedeyhteisön jäseniä ja edelleen alalla aktiivisesti vaikuttavia arkeologeja, joilla on runsaasti omakohtaisia muistoja edesmenneistä kollegoistaan. – Kolmanteen kerrostumaan kuuluu ns. "Elävien arkeologien seuran" toinen toisistaan kertomia kaskuja.

Ari Siiriäisen piirros kaivauksilta Afrikassa.

Kuva: Kaivauksella Afrikassa 1970-luvulla. Piirros Ari Siiriäinen. Muinaistutkija 1/2005.

Aina sanotaan, että arkeologia ei ole ainoastaan tieteenala vaan myös elämäntapa. Etenkin kenttätöissä versoo monenlaista tilannekomiikkaa erilaisten persoonallisuuksien yrittäessä sopeutua toistensa tapoihin. Arkeologian ja median jatkuvat kohtaamiset antavat työhön oman, joskus koomisenkin lisävivahteen. Kaskuissa ja erilaisissa tarinoissa heijastuvat myös kenttäolosuhteissa ja tutkimusmenetelmissä yli sadan vuoden aikana tapahtuneet muutokset. Tällainen folklore avaa omalla tavallaan näkökulman tieteenalamme mikrohistoriaan.

Arkeologien kokoontuessa juttu tapaa usein liukua jos jonkinlaisiin muisteloihin siinä vaiheessa, kun maailman parantaminen ja alan epäkohtien vatvominen alkavat kyllästyttää. Kun juttu on seurannut toistaan ja ilta vierähtänyt jo pitkälle, joku on aina huokaissut, että alan suullista perinnettä pitäisi saada myös talteen. Näin on varmaan ollut aina. Huurteen Matin mukaan aikanaan jo Meiukselle esitettiin kysymys, eikö hän voisi pistää paperille alaan liittyviä kaskuja – olihan hän kuulunut syntymästään saakka museopiireihin. Hän ei kuitenkaan ollut siihen halukas. Meiuksen – niin kuin ehkä jonkun muunkin – mielestä jutut on tarkoitettu nimenomaan kerrottaviksi, ei kirjoitettaviksi. Paperilla jutut vain luutuisivat viralliseksi historiaksi. Kun hänelle sanottiin, että suulliset jutut helposti unohtuvat, hän totesi, että silloin niiden aika on mennyt ohi ja ne joutavatkin unohtua.

Huurteen Matin kanssa olemme uskaltaneet olla kuitenkin eri mieltä kuin Meius ja kirjata ylös niin paljon arkeologikaskuja ja -juttuja kuin mahdollista. Tarkoituksemme ei ole tappaa elävää arkeologista kaskuperinnettä, vaan antaa sille arvoisensa rooli. Matin keruu on tuottanut aimo saaliin – yli 130 kaskua tai tarinaa. Matti on antanut niille varovaisen otsikon "Muistaakseni". Itse olen koonnut Suomen arkeologian "folklorea" lyhyemmän aikaa, mutta on siinäkin korsia kertynyt kekoon 80 jutun verran – niistä tosin noin 60 on joko kokonaan tai osittain ns. Meius-vitsejä!

Niin, miksipä Seuramme ei voisi tallettaa ja julkaista arkeologian anekdootteja? Onhan geologeillakin omat kaskukirjansa, viimeksi Aimo Kejonen on 1993 toimittanut vihkosen Geologikaskuja, jossa on noin 230 erilaista juttua. Olen ottanut tehtäväkseni toimittaa kirjan arkeologikaskuista, ja sen kokoamiseen minulle on suosiollisesti myönnetty pari pientä apurahaakin. Vaikka arkeologikaskuja on tallessa jo yli 200, keräämättömiä ja kirjoittamattomia juttuja on ihan varmasti vielä jemmassa monen arkeologin päässä aivojen muistitikulla. Sieltä ne olisi saatava yhteiseen tietokantaan.

Uskon, että juttuja kertyy vielä sievoinen joukko. Ideaalia olisi tavoittaa koko Suomen arkeologinen yhteisö kaikkine toimijoineen (Museovirasto, Helsingin, Turun ja Oulun yliopistot ja maakuntamuseot), mutta nyt on alkanut näyttää siltä, että kokoelmaa olisi jo yhden kirjan tarpeiksi. Siksi tässä vaiheessa keskityn siihen aineistoon, joka on syntynyt Helsingissä vaikuttaneen arkeologikunnan keskuudessa.

Suomen Arkeologisen Seuran hallitus on joka tapauksessa todennut kaskuperinteen keruun aiheelliseksi sekä pitänyt kirjassa tarpeellisena myös arkeologin ammattikuvan esittelyä ja henkilöbiografioita. Näitä voidaan käyttää aineistona vaikkapa muokattaessa seuran internet-sivuille arkeologin profession esittelyä. Julkaisua on tarkoitus elävöittää vanhoilla valokuvilla ja muulla kuva-aineistolla, joka ei ehkä sovellu tieteellisille foorumeille mutta joka kannattaa kaivaa päivänvaloon erilaisten arkistojen, myös kotiarkistojen, kätköistä. Tässäkin vetoan teihin kaikkiin. Vinkkejä kuvituksesta otetaan kernaasti vastaan.

Entäs sitten henkilösuojalaki? Tarkoitus ei toki ole, että kukaan pahastuisi tai joutuisi häpeään; joidenkin tarinoiden julkaisukelpoisuus saattaa olla niin ja näin. Geologikaskuissa ongelma on ratkaistu siten, että eräiden elävien ja työskentelevien geologien nimien asemesta on käytetty nimiä Ryyppö, Tissuntander ja Naukkarinen. Ilkeässä mielessä levitettyjä juttuja emme huoli.

Matti Huurre totesi juhlapuheessaan seuran täyttäessä 20 vuotta, ettei varsinainen historiikki seuran toiminnasta ollut tuolloin vielä mahdollinen. Optimistisesti hän esitti, että sellainen ehkä "saadaan seuran 30- tai viimeistään 50-vuotisjuhlaan". Edellinen etappi ei ole muuten niinkään kaukana. Niin tai näin, seuramme haluaa kiinnittää huomiota sekä kirjallisen ja suullisen perinteen että kuvien tallennukseen. Jotta tulevilla historiikin kirjoittajilla olisi mahdollisimman paksu ja monivivahteinen "kulttuurimakeroinen" tutkittavanaan.

Ehkä tässä lopuksi on vielä yksi juttu paikallaan esimerkkinä keräelmistä. Löysin sen sattumoisin Seuramme perustamisvuonna julkaistusta Pellervo-lehdestä (2.9.1982, nro 14):

Sakari Pälsi väitteli Kaukolan Riukjärven ja Piiskunsalmen kivikautisista asuinpaikoista vuonna 1915. F. E. Sillanpää on kertonut jälkeenpäin, kuinka Sakari Pälsi puolusti väitöskirjaansa, tuohtui ja puuskahti vastaväittäjälleen Julius Ailiolle: "No ekkös ny perhana muista – kun silloin kerran siittä asiasta jankattiin ja sinäkin lopulta myönsit, että – niin se oli kun minä sanoin!"

Hauskaa illanjatkoa!

Takaisin ylös