Arkisto

Suomen arkeologisen seuran vaiheita

Matti Huurre – Puhe juhlaillallisella 28.11.2002

Vielä 1970-luvun alussa suomalaisten arkeologien lukumäärän laskemiseen tarvittiin tuskin kahden käden sormia. Enimmäkseen helsinkiläisinä he tapasivat toisiaan lähes päivittäin, keskinäiset konfliktit olivat lähinnä henkilöiden välisiä ja tieteelliseksi foorumiksi riittivät kahvipöytäkeskustelut sekä arkeologien, kansatieteilijöiden ja taidehistorioitsijoiden yhteinen alkukoti, kunnianarvoisa Suomen muinaismuistoyhdistys. Mihinkään erilliseen yhdistykseen ei tunnettu tarvetta, vaikka kansatieteilijät olivat 1972 ja taidehistorioitsijat 1973 itselleen sellaiset perustaneet. Tässä voi kuitenkin muistaa, että arkeologian opiskelijoilla oli kyllä jo omat yhdistyksensä, Turussa Vare vuodesta 1962 ja Helsingissä Fibula vuodesta 1969.

Arkeologien määrä oli kuitenkin lisääntymässä. Helsingin lisäksi opetusta annettiin jo Turussa ja Oulussa ja maakuntiinkin alkoi vähitellen ilmaantua paikkoja arkeologeille. Tämä oli tietysti positiivista, mutta toisaalta henkilökohtaiset kontaktit vähenivät. Sen mukana alkoi toispaikkakuntalaisia kollegoja kohtaa kehittyä enemmän tai vähemmän perusteettomia ennakkoluuloja, jotka heikensivät maamme jatkuvasti vähälukuisen arkeologikunnan yhteishenkeä.

1980-luvun alussa olikin eri tahoilla herännyt ajatuksia yhdistyksestä, joka kokoaisi yhteen kaikki maamme arkeologit. Sellaisen aikaansaamiseksi lähetettiin Helsingistä 26.4.1982 päivätty, Christian Carpelanin, Matti Huurteen, Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin ja Ari Siiriäisen allekirjoittama kiertokirje, jolla arkeologeja kutsuttiin saman vuoden lokakuun 9. päiväksi perustamaan Suomen arkeologista seuraa. Keskustelun pohjaksi liitettiin kutsukirjeeseen Eero Muurimäen ja Jukka Vuorisen laatima sääntöluonnos. Kirje osoitettiin kaikkiaan 52 henkilölle, joilla oli luonnoksessa edellytetty laudatur-arvosana arkeologiassa, taikka jotka olivat siinä suorittaneet syventävät aineopinnot. Vaikka kutsut pyrittiin saamaan kattaviksi, on todettava, että muutama valitettava unohduskin sattui.

Syyskuun 10. päivänä lähetettiin asianosaisille vielä muistutus kokouksesta. Se pidettiin lauantaina 9.10. klo 14 Helsingin yliopiston arkeologian laitoksella, joka silloin sijaitsi Nervanderinkadulla. Paikalle tuli 35 arkeologia: helsinkiläisiä oli 27, Ahvenanmaalta kaksi ja Turusta kuusi, viimeksimainituilla oli lisäksi valtakirjoja pois jääneiltä. Kutsuja toimitettiin myös Ouluun, mutta sieltä ei edustajaa ilmaantunut.

---

Kuva: Suomen arkeologisen seuran perustava kokous 9.10.1982 Helsingin yliopiston arkeologian laitoksella. Kuva Lauri Pohjakallio.

---

Christian Carpelan avasi kokouksen ja sen puheen johtajaksi valittiin - ehkä turkulaisten yllätykseksi - yksimielisesti Unto Salo. Sihteeriksi tulivat Marianne Schauman-Lönnqvist ja Heikki Matiskainen sekä pöytäkirjan tarkastajiksi Ari Siiriäinen ja Markku Torvinen.

Aluksi otettiin esille seuran tarpeellisuus ja sen suhde Muinaismuistoyhdistykseen. Carpelan totesi, ettei SMY ole varsinainen tieteellinen seura, jollaisen arkeologit tarvitsevat foorumikseen, ja keskustelun tuloksena päätettiin yksimielisesti perustaa oma yhdistys.

Seuran toimintalinjaa pohdittaessa esiintyi kuitenkin kahdenlaista mielipidettä. Aarni Erä-Esko katsoi, että Muinaismuistoyhdistys riitti hoitamaan tieteellisen puolen ja hänen mielestään seurasta piti tulla Lääkäriliittoa vastaava jäsenten taloudellisia etuja vaaliva järjestö; Museoalan ammattiliittoa hän näet piti kykenemättömänä ottamaan huomioon arkeologien tarpeita. Unto Salo huomautti tähän, että ammatillinen järjestö ei voisi olla tieteellinen seura eivätkä sen jäseniksi olisi mahdollisia muut kuin alalla toimivat. Sen sijaan seuran kautta voisivat muutkin arkeologiassa korkeimman arvosanan suorittaneet pitää yllä siteitä tieteeseen ja seuralla olisi kyllä tarpeen vaatiessa mahdollisuus pyrkiä kannanotoillaan vaikuttamaan asioihin. Vaihtoehdoista äänestettiin ja äänin 33 kahta vastaan kannatettiin nimenomaan tieteellistä seuraa.

Seuran kielestä keskusteltaessa kaksikielisyyttä pidettiin luonnollisena ja nimeksi tuli Suomen arkeologinen seura - Arkeologiska sällskapet i Finland. Sen tavoitteeksi määritettiin arkeologisen toiminnan edistäminen Suomessa järjestämällä mm. kokouksia ja esitelmätilaisuuksia ja harjoittamalla julkaisutoimintaa sekä esittämällä kannanottoja ja antamalla lausuntoja alaa koskevista kysymyksistä. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander totesi seuran tarpeelliseksi myös sen vuoksi, että eri paikkakunnilta olevat arkeologit voisivat kokoontua keskustelemaan sen puitteissa eivätkä haukkuisi toisiaan vain selän takana.

Kun seura oli siis päätetty perustaa, oli vuorossa kysymys, keitä sen jäseniksi kelpuutettaisiin. Unto Salon mielestä edellytyksenä tuli olla FK-tutkinto, johon kuului laudatur arkeologiassa. Aarni Erä-Esko puolestaan piti tärkeänä alalla toimimista, johon liittyisi vähintään kahden vuoden kokemus; hän katsoi, että viimeksi mainittu saadaan yleensä jo opiskeluaikana. Asia meni äänestykseen ja äänin 34 - 1 tuli tulokseksi, että jäseneksi voidaan hyväksyä hallitukselle esitetyn kirjallisen hakemuksen perusteella FK-tutkinnon suorittanut henkilö, jolla on arkeologiassa laudatur taikka siihen rinnastettavat opintosuoritukset, vaikka hän ei alalla toimisikaan. Jäseneksi voi hakea myös kahden jäsenen ehdottama henkilö, joka ei täytä edellä mainittua ehtoa. Kaikki hakemukset alistettiin alkuun yleiskokoukselle, mutta vuodesta 1994 on riittänyt hallituksen päätös. Ohimennen voi todeta, ettei hakemusten muoto ole vaikuttanut hyväksymiseen: ne ovat vaihdelleet hyvinkin virallisista Botnian kuittien kääntöpuolelle tehtyihin raapustuksiin. Kunnia- ja kirjeenvaihtajajäsenistä hallituksen piti tehdä ehdotukset vuosikokoukselle.

Tämän jälkeen käsiteltiin kutsukirjeen liitteenä ollutta sääntöluonnosta pykälä pykälältä ja keskustelun perusteella niihin tehtiin muutoksia. Niiden edelleen muokkaaminen annettiin kokouksessa valitun väliaikaisen hallituksen tehtäväksi, jonka piti esittää ne helmikuussa 1983 pidettävällä ensimmäiselle vuosikokoukselle. Tämä hyväksyi luonnosehdotuksen muutamin lisäyksin ja vihdoin 1985 seura merkittiin yhtiörekisteriin. 1988 se otettiin Tieteellisten Seurojen jäseneksi.

Väliaikaisen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Unto Salo ja jäseniksi Christian Carpelan, Markus Hiekkanen, Pekka Honkanen (sihteeri), Pentti Koivunen, Heikki Matiskainen (rahastonhoitaja) ja Ari Siiriäinen (varapuheenjohtaja). Lopuksi kaikki kokouksessa läsnäolleet arkeologit merkittiin seuran perustajajäseniksi. Aarni Erä-Esko ilmoitti kuitenkin, ettei hän lukeudu joukkoon.

Syynä siihen, että muutamat arkeologit jättäytyivät seuran ulkopuolelle, lienee lähinnä se, että heille SMY riitti kotikentäksi. En tiedä, oliko kansatieteilijöitten ja taidehistorioitsijoitten keskuudessa samanlaista hajontaa siinä vaiheessa, kun he perustivat omia yhdistyksiään. Kahden vuosikymmenen kuluessa valmistuneista arkeologeista lienevät lähes kaikki liittyneet seuraan; tällä hetkellä jäseniä on jo runsaat 150.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista luoda varsinaista historiikia seuran toiminnasta; ehkä sellainen saadaan seuran 30- tai viimeistään 50-vuotisjuhlaan. Muutamat poiminnot ovat silti tässäkin paikallaan.

Seuran hallitukseen kuuluvat vuodeksi kerrallaan valittava puheenjohtaja sekä kuusi kolmivuotiskaudeksi valittavaa jäsentä, joista kaksi on vuosittain erovuorossa. Pyrkimys on ollut, että ainakin yksi hallituksen jäsen on Helsingin ulkopuolelta.

Puheenjohtajina ovat toimineet Unto Salo 1982 - 99, Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander 1989, Anne Vikkula 1990 - 94, Sirkku Pihlman 1995 - 97, Mika Lavento 1998 - 2000 ja Milton Nunez 2001 - 2002. Koko kahden vuosikymmenen ajan on varapuheenjohtajuutta hoitanut Ari Siiriäinen. Muista toimihenkilöistä mainittakoon vain sihteerit: Pekka Honkanen 1982 - 83, Anne Vikkula 1984 - 89, Eeva-Liisa Schulz 1990 - 94, Petri Halinen 1995, Tuija Kirkinen 1996 - 2000 ja Marianna Niukkanen 2001 - 2002.

Perustavassa kokouksessa Unto Salo esitti, että kunniajäseneksi voidaan kutsua arkeologi, joka on jättänyt taakseen aktiivivuotensa. (Sivumennen voi kysäistä, mistä tuo ajankohta voidaan todeta.) Ensimmäisiksi kunniajäseniksi seura joka tapauksessa sai 1986 Nils Cleven, Mats Dreijerin aj C.F. Meinanderin; kutsu esitettiin myös Ella Kivikoskelle, joka kuitenkin kieltäytyi. Myöhemmin tämän kunnian ovat saaneet Unto Salo, Matti Huurre ja Anna-Liisa Hirviluoto. Kirjeenvaihtajajäseniä ei ole.

Vuonna 1984 seura alkoi julkaista tiedotuslehteä, jonka kaksi ensimmäistä numeroa olivat vailla varsinaista nimeä. Siitä pyydettiin ehdotuksia, joita tuli kaikkiaan 28: joukossa oli mm. Iskelmä, Jätekuoppa, Kadonneen aarteen metsästäjä, Kuoppaposti, Muinaistutkija, Nuija, Oravannahka, Pelkka ja Peruslinja. Äänestyksessä Muinaistutkija voitti Nuijan yhdellä äänellä.

Alun perin Muinaistutkija oli neljästi vuodessa ilmestyvä monistettu tiedotuslehti, joka välitti tietoja ajankohtaisista tapahtumista, julkaisuista ja kannanotoista. Lisäksi siinä oli tilaa lyhyille, korkeintaan parin liuskan mittaisille tiedonannoille uusista löydöistä ja tutkimushankkeista. Ensimmäiset toimittajat, Elvi Linturi ja Anne Vikkula, joutuivat silloin tällöin huomauttamaan, ettei Muinaistutkijaa ollut tarkoitettu tieteelliseksi julkaisuksi eikä siitä ollut aikomustakaan sellaista kehittää.

Lehden ensimmäisen numeron sisällöstä voi mainita, että siinä Markus Hiekkanen peräänkuulutti helsinkiläistä historiallista arkeologiaa, Tuija Rankama kyseli, onko Suomessa arkeologiaa ja Marjatta Aalto esitti arkeobotanistin mietteitä. Lisäksi Sirkku Pihlman kertoi turkulaisten opetuskaivauskohteesta Niuskalan Kotirinteessä, Christian Carpelan Inarin Nukkumajoesta ja Helena Taskinen Harjavallan Hiittenharjun punamultahaudasta. Täytteenä oli vielä muista lehdistä saksittuja pikkujuttuja.

Välillä toimittajat joutuivat valittamaan kansalaisten kirjoittamislaiskuutta. Siitä ehkä johtui, että 1986 lehti jäi yhteen numeroon eikä se seuraavana vuonna ilmestynyt ollenkaan. Elvyttäjäksi lupautui Lauri Pohjakallio, joka sai apulaiset Helsingistä ja Turusta. 1994 todettiin, että lehdessä voitaisiin julkaista myös pitempiä ja tieteellisempiä artikkeleita, kuten Arkeologian päivien esitelmiä, ja seuraavana vuonna sille muodostettiin toimituskunta, jossa olivat edustettuina Helsinki, Turku ja Oulu. Toimittajan vastuun 1996 ottaneen Petri Halisen aikana lehti laajeni ja alkoi ilmestyä painettuna. Samalla sen sisältö muuttui tiedottavasta entistä tieteellisemmäksi; aikaisempi alaotsikkokin, Suomen arkeologisen seuran tiedotuslehti, jäi pois 1998.

Seuran tieteellinen srja, 1984 perustettu Fennoscandia archaeologica, on tavallaan A. M. Tallgrenin toimittaman Eurasia Septentrionalis Antiqua -sarjan (ESA) lapsi tai oikeammin lapsenlapsi. Museoviraston esihistorian toimisto oli yrittänyt 1982 aloittaa arkeologisia artikkeleita sisältävän julkaisusarjan, jonka nimeksi tuli Tallgrenia mukaillen Fennoscandia antiqua, mutta sitä pääsi ilmestymään vain yksi osa. Arkeologinen seura piti sen jatkamista tarpeellisena, mutta koska Museovirasto varasi nimen itselleen, nimettiin sarja Fennoscandia archaeologicaksi. Sitä kaavailtiin foorumiksi, johon nuoretkin tutkijat tohtisivat tarjota kirjoituksiaan helpommin kuin ehkä liiankin arvokkaiksi koettuihin Suomen Museoon ja Finskt Museumiin. Samalla toivottiin, että sen kautta voitaisiin julkaista kaivaus- ja tutkimustuloksia suhteellisen tuoreina. Tärkeänä pidettiin myös monitieteellisyyttä ja kansainvälisyyttä. Alkuvauhtiin sarja pääsi opetusministeriön tuella ja sittemmin sille on saatu rahoitusta etenkin Thure Gallénin säätiöltä ja Suomen Akatemialta. Alusta lähtien sen toimittajana on ollut Jussi-Pekka Taavitsainen.

Ainoaksi yksittäiseksi seuran julkaisuksi on jäänyt Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin kirja Ancient Finnish Costumes, joka sekin ilmestyi 1984. Suunnitelmiin on kuulunut myös varsinaisten populaarijulkaisujen aikaansaaminen; aikoinaan keskusteltiin mm. muinaisjäännösten alueellisista esittelyistä ja Eurassa 1989 pidetyn Satakunnan muinaisuus -seminaarin esitelmien julkaisemisesta. Tällaiseen ei kuitenkaan ole löytynyt varoja.

Seuran muuta toimintaa ovat olleet kokoukset, Arkeologian päivien nimellä järjestetyt seminaarit sekä retkeilyt. Osanotto kokouksiin on ollut hyvin vaihtelevaa. Läheskään aina ne eivät ole jäsenistöä kiinnostaneet; joskus vuosikokouksiin on tullut niin vähän väkeä, että hallitus on melkein joutunut antamaan itselleen tili- ja vastuuvapauden. Ymmärrettävää on, että turkulaisille ja etenkin oululaisille matkan järjestäminen tuottaa vaikeuksia, mutta helsinkiläiset eivät voi puolustella laiskuuttaan.

Vaalikokouksiin osallistumista on koetettu helpottaa järjestämällä ne kesän kenttätöiden esittelyn yhteyteen, jolloin arkeologeja muutenkin parveilee Helsingissä. Moniin kokouksiin on väkeä saatu keskustelutilaisuuksilla, joissa alustajia on ollut myös seuran ulkopuolelta. Aiheina ovat olleet mm. arkeologisen tutkimuksen kehittäminen, Arkeologia 2000 -toimikunnan mietintö, arkeologia humanistisena tieteenä, arkeologisen tutkimuksen prioriteettioikeudet, arkeologian nykytila, yhteistyö virolaisten arkeologien kanssa, arkeologien koulutus ja kuka on arkeologi. Pari kertaa on myös kutsuttu harrastaja-arkeologeja keskustelemaan yhteisistä asioista. Joskus on kokouksen päätteeksi saatu kuulla diojen höystämiä kertomuksia ulkomaan matkoista, mm. Afrikasta, Australiasta ja Etelä-Amerikasta.

Keväästä 1983 lähtien eri puolilla maata järjestetyt Arkeologian päivät ovat yleensä vetäneet yleisöä. Kuten sanottu, ne ovat seminaaritilaisuuksia, joissa on tavallisesti käsitelty tiettyä teemaa. Ensimmäiset pidettiin Lammin biologisella koeasemalla ja sen jälkeen niitä on ollut Turussa, Oulussa, Forssassa, Savonlinnassa, Saarijärvellä, Juupajoella ja Piikkiössä, 1997 Hiidenmaallakin. Niissä eri tahoilta tulleet arkeologit ovat päässeet tutustumaan toisiinsa paremmin kuin muutaman tunnin kokouksissa. Omalta kohdaltani muistan etenkin Arkeologian päivät 1987 Hailuodossa, jossa paikalliset merivartijat toivat illanviettoon suuren padallisen keitettyä hylkeenlihaa. Muulloin en sitä ole maistanutkaan ja hyvää oli; rasvaa riitti suun ulkopuolellekin.

Arkeologian päiviin on tietysti kuulunut ympäristön muinaisjäännösten katsastaminen, mikäli vuodenaika on ollut siihen sopiva. Siten on tutustuttu mm. Oulun ja Turun seutujen sekä Etelä-Savon kohteisiin. Maastoretkiä on tehty myös muualle kuten Lahden ja Hämeenlinnan ympäristöön, Ahvenanmaalle ja Kymenlaaksoon, vieläpä Äänisjärvellekin, ja yleensä ne ovat olleet suosittuja. Kuitenkin Lounais-Hämeeseen 1994 suunniteltu retki jouduttiin peruuttamaan ilmoittautuneiden vähyyden vuoksi. Liian kalliiksi jäsenistön kukkarolle osoittautui vuonna 2001 aiottu matka Boliviaan ja Peruun.

Kaiken kaikkiaan, huolimatta siitä että jäsenistö on välillä ollut aika passiivista ja että jo 1987 pohdittiin koko homman tarpeellisuuttakin, seura on sentään pysynyt pystyssä pari vuosikymmentä. Käsitykseni mukaan sen on myös onnistunut suhteellisen hyvin monissa tavoitteissaan. Ja vaikka 20 vuotta ei arkeologiassa merkitsekään yhtään mitään, niin voimme kai nyt juhlia Suomen arkeologisen seuran saavuttamaa ikää aivan hyvällä omallatunnolla.

Takaisin ylös